Tänään kohtasin sen..ihmisen joka on kohdannut varmasti suurimman surun mitä voi koskaan kokea -äidin joka on menettänyt lapsen. Jokainen joka on äiti tietää miltä tuntuu olla äiti, ei ole mitään suurempaa rakkautta kuin rakkaus omaan lapseen. Ihminen joka ei ole äiti, tietää myös miltä tuntuu rakastaa jotain enemmän kuin mitään. Miltä tuntuu menettää jotain mitä rakastaa enemmän kuin mitään muuta? Sitä emme tiedä me, jotka emme ole menettäneet sitä. Voimme vain kuvitella kuinka valtavan suuri se suru on.
Tänään olin yllättäen tilanteessa jossa minulla ei ollut sanoja, miten pelottaakin kohdata suru toisessa ihmisessä. Tiesin sen päivän koittavan joskus ja olin miettinyt mitä voisin sanoa.. mutta kun olin siinä, pala takertui kurkkuun ja kyyneleet tulvi silmistä.. Rutistin tuota surun täyttämää naista ja olin vain rehellinen - minulla ei ole sanoja.
Se oli surullinen kevät juhla se. Lapset olivat kyllä reippaita, lauloivat ja esiintyivät ihanasti. Kiitos siitä heille. Muutenkin on ihailtavaa miten tunnelmallnen kevätjuhla pienessä koulussa on. Itse ja varmasti moni muukin aikuinen liikuttui kyyneliin, osittain varmasti lasten laulusta, mutta varmasti tänä vuonna tunnelma oli erityisen koskettava.
Paikkakuntaa jossa asun ja myös lähiseutu on kohdannut muutaman viikon aikana monta surullista onnettomuutta. Aivan liian monta. Sanonta kuuluu -ei kahta ilman kolmatta, on pelottavan totta. Ei ole selvinnyt edellisestä suru uutisesta kun tulee jo uusi. Mikään näistä ei varsinaisesti kosketa minun läheisiä, mutta pienellä paikkakunnalla nämä uutiset koskettavat aivan varmasti jokaista. Minua ainakin.
Millainen se Suuri Suru sitten on? Voin kuvitella että se on pakahduttava tunne, tunne jossa ei saa henkeä, tunne jossa ei voi uskoa tapahtunutta todeksi, tunne joka raastaa niin että kaikki muu unohtuu, tunne joka repii rikki..tunne joka valuu kyyneleinä poskille..En voi tietää täysin miltä tuntuu menettää joku aivan läheltä, voin vain kuvitella..
0len ajatellut ja uskonut lähes aina että kaikella on tarkoituksensa. Vaikka en itseäni luokittele mitenkään erityisen uskovaiseksi, uskon luitenkin että tuolla jossain on joku joka tätä hommaa pyörittää.. Juuri nyt on kuitenkin äärettömän vaikea uskoa mitä sillä jollakin mielessä liikkuu ja että tällä kaikella olisi jokin tarkoitus..
Tänä iltana pienin tyttöni ei meinannut nukahtaa, tavallisesti se hermostuttaa, tänään ei. Olin iloinen noista pienistä käsistä jotka hipersi minun tukkaa, tarttui kaulaan, olin iloinen suusta joka ei halunnut lopettaa puhumista ja tuiki tuiki tähtösen laulamista, olin iloinen levottomista jaloista ja silmistä jotka eivät meinanneet millään malttaa nukahtaa, olin niin onnellinen että hän oli siinä. Samalla olin äärettömän surullinen kun mietein sitä suru silmäistä äitiä jonka kaulaan ei yhdet pienet kädet enää ripustaudu, sitä pappaa jonka lapsenlapset ei enää voi tarttua papan kaulaan, sitä isää jota lapset odottavat kotiin jotta voisivat halata, mutta isä ei enää tule...
On monta kotia jossa asuu suuri suru. Lämmin osaanotto jokaiseen surun täyttämään kotiin.
Ja kotiin jossa suuri suru ei asu, annetaan pienien surujen ja murheiden välillä olla ja nautitaan hetkestä, niistä pienistä tai vähän isommista käsistä kaulalla, koiran nuuskutuksesta, kesän tuoksusta, hyttysen ininästä, ruohosta kengän pohjassa -nautitaan elämästä, koska koskaan ei tiedä minne ja milloin Suuri suru tulee.
Marika
Ihana kirjoitus! Paljon on tullut mietittyä itsekin viime viikkoina asioita tapahtuneiden pohjalta, pitäis muistaa aina ennen tyhjänpäiväistä valittamista että jossakin kodissa tunnelma voi olla lohduton. Voimia näihin koteihin <3
VastaaPoistaHyvin kiroitat, tunne oli ihan sama mutta ajatus on tärkein ei siihen sanoja tarvita:'(
VastaaPoistaIhana kirjoitus Marika. <3 Samat uutiset on täälläkin pyörinyt mielessä. Onneksi tuollaisissa tilanteissa kukaan ei varmasti niitä sanoja odotakaan, vaan se halaus ja läsnäolo riittää.
VastaaPoistaKiitos. Lapsen menettänyt ei kaipaa sanoja, kliseitä, sääliä. Vaikka jokainen on yksilö ja suree eri tavalla ja käsittelee asiat eri tavalla, ajattelen niin, että parempi on olla lähellä ja antaa tuntea se, että olet siinä. Vaikka sitten hiljaisuutta kuuntelemassa. Tai puhumassa jostakin muusta. Jollekin se on tärkeää, että puhuu siitä samasta monesti, useasti, samaa "jauhaen", niin kauan aikaa, että se suru hellittää. Monille on vaikeaa olla läsnä näissä kaikissa tilanteissa, vaikkei tarvitsisikaan olla terapeutti tai hoitaja. Pelkästään YSTÄVÄ! Oma itsesi! olkoon sitten tehtäväsi olla hiljaa hiljaisuudessa, puhua jostakin ihan muusta tai sitten kuunnella vaan sitä yhtä ja samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan. Vaikka kuinka tympäseisi, niin pura se tympääntyminen yksin ollessasi, älä käännä selkää surevalle sillä hädän hetkellä. Suru on liian suurta yksin jaksaa kantaa.
VastaaPoistaKirjoitat kuin minun "suullani", Marika Ystäväni <3
VastaaPoistaOmat arkiset murheet ja huolet menettävät merkityksensä Suuren surun edessä.
Tärkeintä on nauttia tästä hetkestä omien rakkaiden kanssa - koskaan ei voi tietää mitä seuraava hetki ja päivä tuo tullessaan.
Se miten kohdata suuren surun kohdannut; ei siihen olekaan olemassa oikeita sanoja - jos sanoja ollenkaan. Se, että uskallat kohdata hänet, mennä lähelle, olla läsnä, kuunnella ,jos on tarvetta kuuleville korville - se on parasta ja tärkeintä, mitä siinä tilanteessa voi tehdä.
Kiitos tästä kauniista kirjoituksesta, joka herättää niin paljon tunteita ja ajatuksia - havahduttaa huomaamaan ne elämän pienet ja tärkeät asiat ja samalla heittämään turhat murheet romuukoppaan.
Kiitos kauniista kirjoituksestasi! Läheisen menetys on aina kova paikka. Jos niitä sanoja ei ole, riittää kun on läsnä ja kuuntelee. Kuuntelee ja kuuntelee, uudestaan ja uudestaan tarvittaessa. Kärsivällisesti. Ei tarvitse yrittääkään ymmärtää miksi jotain niin kamalaa voi tapahtua. Minä uskon, että tällaisella ei ole tarkoitusta - itse lapsen menettäneenä en ainakaan vielä ole sitä tarkoitusta löytänyt. Elämä vain on joillakin pitempi, toisilla lyhyempi. Ja jos tällainen "lottovoitto" omalle kohdalle sattuu, sen kanssa vain joutuu oppia elämään, tunti tunnilta, päivä päivältä, viikko viikolta...Kunnes joku päivä huomaa näkevänsä peilistä jo melkein oman itsensä. Itsensä, jolla istuu pieni enkeli olkapäällä, lopun ikää.
VastaaPoistaKuinka kauniisti Marika kirjoitit! ♡ kyyneleet valuu pitkin poskia, eikä loppua näy. Sitä tuskaa ei tule koskaan ymmärtämään, jos sitä ei ole kokenut. Toivoisin ettei sitä tarvitsisi koskaan kenenkään kokea. Minulle yksi tärkeimmistä ihmisistä on menettänyt oman lapsensa, minä olin silloin vielä itsekin lapsi, mutta kun sain ensimmäisen kerran oman lapsen syliini, pääsin asteen verran lähemmäksi sitä tietoisuutta mitä tämä rakas ihminen on joutunut kokemaan. Minun ei tarvinnut kuin ajatella mitä se olisi, kun menettää sen pienen rakkaan ihmeen ja se jo meinasi raastaa sydämeni. Voimia teille kaikille vanhemmille, jotka ovat joskus siitä omasta pienestä ihmeestä joutuneet luopumaan!
VastaaPoistaKiitos kauniista sanoista<3
VastaaPoistaVaikka olen väsynyt ja huomenna kevätjuhla kirjoituksesi kosketti niin voimakkaasti.
VastaaPoistaKirjoitit nuo tunteet niin aidosti ja kauniisti .Suru on niin suuri ja voimakas tunne.Se vie mukanaan kaiken ja siitä selviäminen vie aikaa.
Kiitos Marika kirjoituksesi toi monet tunteet pintaan .
Ja Marika teit aivan oikein suravalle toisen läsnäolo ja kuulevat korvat tunteva sydän ovat ne mitä tarvitaan.